Tämä ja tulevat tekstit mukaeltu reissun aikana kirjoitetusta vaelluspäiväkirjasta

Olin saapunut maanantain yöjunalla Rovaniemelle, josta lähti bussi suoraan Sulaojalle, Kevon reitin (63 km) eteläiselle lähtöpisteelle. Matkustusaikaa tänne suomineidon pohjoiseen päähän kertyy, mutta kyllähän tämä matkustustapa autossa pönöttämisen voittaa ja illalle saa vielä ihan mukavan mittaisen taipaleenkin sovitettua. Maastossa olin maanantaina kello kuuden aikaan illalla.

Tunturikoivikossa jossain ennen Luomusjärviä

Oli pilvistä, ja erittäin miellyttävä ilma kävellä. Kävely tuntui niin helpolta kumpuilevassa tunturikoivikossa ja rinkka ei häirinnyt juurikaan. Muistelin, että vajaa vuosi sitten UKK:n kansallispuistossa se tuntui paljon raskaammalta. Koin alusta pitäen vahvaa yhteyttä paitsi luontoon, niin myös kehooni. Kun itsekseen kävelee, on yllin kyllin aikaa antaa ajatusten virrata sekä oman navan ympärillä että siitä kauas poispäin.

Olin niin onnellinen siitä, miten kehoni jaksaa viedä minut kaikenlaisiin hienoihin paikkoihin. Ajattelin, että pidän siitä kaikin mahdollisin tavoin. Pidän siitä, miten se antaa minun nykyään myös vaelluksilla suuntautua kehon tuntemuksista vahvasti poispäin, ulos luontoon, auki maailmalle ilman, että mikään kohta kehossa häiritsee tai vie huomiota liikaa.

Aluksi en tuntenut oloani täysin kotoisaksi tunturikoivikossa. Ajattelin, että se tuo mieleeni etelän nuoren, melko hiljattain hakatun metsän. Kaipasin suurten vanhojen puiden suojan tuntua. Mutta pikkuhiljaa polku viekoitteli mukanaan. Luomusjärvien läpi kulkeva harjupolku oli ihana, joskin leveät mönkijäurat paikoitellen häiritsivät erämaan tuntua. Oli enimmäkseen hyvin hiljaista, vastaantulijoita ei ollut. Satunnaisesti jokin lintu varoitteli jossakin, mutta tunnen huonosti niitä pohjoisen asukkeja, joita ei näe etelässä. Pitäisi joskus ottaa asiakseen niitä vaelluksella kiikarien ja lintukirjan kanssa opetella.

Tässä näkyy Luomusjärvien läpi kulkeva harju

Olin unohtanut ottaa vaellukselle pussin jossa, jossa oli järjestelmäkamera, ja lisäksi juuri ennen vaellusta huomasin, ettei puhelimen varavirta ollutkaan latautunut laturissaan vaikka kännykkää sama laturi latasi. Kaikenlaista voi elämässä sattua, vaikka ihan tyynesti ja järjestelmällisesti kuvittelisi toimivansa. Kamera-asiat olivat siis perin heikolla tolalla, ja se harmitti välillä vietävästi. Koko ajan mietin, että tuosta ja tuostakin olisi niin kiva saada kunnon kuva, mutta puhelimen virtaa piti säästellä ja vähien kuvien tiesin olevan resoluutioltaan todella kehnoja (kuten nyt voi tästäkin postauksesta todeta).

Mutta sitten, juurikin tällä ensimmäisellä taipaleella, aloin nähdä asian mahdollisuutena suunnata ajatuksia hieman toisin ja panostaa enemmän mieleen kuin kameraan tallentamiseen. Päätin samalla, että kirjoitan joka päivän päätteeksi heti verekseltään päivän havaintoja ja ajatuksia ylös. On varmasti välillä paikallaan vaimentaa sitä näkövinkkeliä, joka tarkkailee maailmaa ensisijaisesti tallentamisen ja jakamisen suurena näyttämönä, vaikka sitten Suomen kauneimmaksikin kehutulla vaelluspolulla. Tulee ehkä suuntauduttua enemmän sellaisiin hienovireisempiin ajatuksiin ja havaintoihin, joita on vaikea ainakaan näyttävästi tallentaa ja jakaa.

Illalla saavuin 12 kilometrin taipaleen jälkeen ensimmäiseen leiripaikkaani Ruktajärvelle, Luomusjärvien pohjoispäähän soistuneelle rannalle.

Ruktajärven leiriytymisalueen rantaa