Yö sujui sikeästi nukkuen. Havahduin vain kerran puoli kuuden aikoihin, mutta nukuin sen jälkeen vielä muutaman tunnin. Päivä sujui pilvisessä säässä. Oli mukavan viileää ja kuoritakin sai pukea päälle. Juuri hyvä, vaelluksille ei totisesti kaipaa mitään helteisiä kesäpäiviä eikä syksyn tuntu haittaa. Muutaman kilometrin jälkeen reitti suuntautui tunturikoivikosta avotunturiin. Nyt tunnistin joitain lintuja, sillä näihin törmää kotiseuduillakin. Urpiaiset liikkuivat tutun levottomasti touhottaen. Täällä on niiden koti, etelässä ne ovat vain vierailulla. Kapustarinta päästi kirkkaan varoitushuutonsa, ja pian näinkin huutelevan yksilön läheltä. Oli hirveän onnellinen olo, varsinkin ylittäessäni yhden kurun. Niiden purot tuovat keidasmaisuutta avotunturin karuun maisemaan.

Taipale aluillaan, tunturikoivikkoa jossain Ruktajärveltä pohjoiseen

Matkanteko tuntui enimmäkseen taas varsin vaivattomalta. Välillä rinkka alkoi kiristää hieman selkää ja olkapäitä, mutta tunteesta pääsi pitkäksi aikaa eroon lyhyelläkin välipala- ja juomistauolla. Luonnosta ajatukset siirtyivät ajoittain jälleen oman navan ympärille, ihan mukavalla ja terveellä tavalla, ja jatkoin eilisiä kehopohdintoja luontohavaintojen välissä. Mietin mikä todellinen ystävä ja toveri keho vaelluksella onkaan, ja miten se nousee esiin erityisen kirkkaana yksin vaeltaessa. Kun kukaan ei ole heti tarvittaessa auttamassa ja tsemppaamassa, kehon toimintakyky korostuu. Riittävä kunto ei ainoastaan tuo nautinnollisia luontoelämyksiä vaan on myös osa riskienhallintaa. Vaikka tilanteeni on hyvä nytkin niin pohdin, että haluan pitää kehostani huolta jatkossa entistäkin paremmin ja tarkoituksenmukaisemmin. Koin suoranaista rakkautta kehoani kohtaan, tuota kumppania, jota en voi vaihtaa enkä valita. Vaikka olin pukeutunut liian suuriin löysiin vaellushousuihin, huonosti istuvaan Lidlin paitaan ja naamani ei ehkä missään näytä epäviehkeämmältä kuin vaelluksilla niin en taida missään silti näin paljon kehoani rakastaa.

Näissä ajatuksissa, vuoroin itseäni ja vuoroin luontoa rakastaen ja vuoroin luontohavaintoja tehden taival Ruktajärveltä Suopphasajalle sujui joutuisasti ja kepeästi. Suopphasajan leirintäalue oli ihana, ketään muita ei tähän aikaan päivästä siellä näkynyt. Päätin syödä lounaan aivan tunturipuron varressa. Pohdin, että näistä tunturipuroista ympäröivine tunturikoivikoineen on hyvää vauhtia tulossa minulle uudentyyppinen turvapaikka, joissa tunnen syvää rauhan ja turvan kokemusta laskeutuessani niille tunturituulien tuiverruksesta. Viihdyin niin hyvin puron äärellä, että lueskelin kirjaakin siinä ehkä tunnin.

Tunturiylängöllä Ruktajärven ja Suopphasajan välillä

Lähdettyäni Suopphasajalta Kevon kanjoni repeytyi pian lähes äkkiarvaamatta eteen kaikessa komeudessaan ja jylhyydessään. Näkymää on mainostettu koko reitin tärkeimmäksi nähtävyydeksi. Enkä ole ehkä ikinä Suomessa nähnyt mitään niin jylhää maisemaa. Uskomatonta, että tällaisia paikkoja voi nähdä ihan täällä meidän kotimaassamme.

Reitti seuraili tästä eteenpäin kanjonin reunaa, mutta yhtä hienoa näkymää ei tullut vastaan ennen kuin aloin lähestyä Fiellun laaksoa. Kevojoki näytti upealta juuri ennen kuin laskeuduttiin alas tunturiylängöltä laaksoon ja metsäinen näkymä alhaalla tuntui hurjan houkuttelevalta. Tuntui, että tässä kohdassa ja hetkessä oli kaikki mitä luonnolta saattoi kaivata. Tunturiylängön villi vapaus ylhäällä ja suoja ja vettä odottamassa alhaalla. Pidin tässä pienen evästauon maisemista nautiskellen.

Alhaalla siintää Fiellun jokilaakso

Fiellun laaksossa huomioni kiinnittyi ensimmäisenä mäntyihin, sillä mitään muita puita kuin koivuja ei tähän mennessä reitillä ollut tullut vastaan. Fiellun putous oli toki myös upea, ja löysin leirintäalueelta telttapaikan johon se näkyi. Telttailualue yllätti hiljaisuudellaan, mutta luultavasti se on yleensä erittäin suosittu.

Fiellujoen vieressä tunturikoivikossa olo tuntui jotenkin taas niin turvalliselta. Kuitenkin olin saanut 16,5 kilometrin päivätaipaleen varsin ajoissa päätökseen ja kun aikaa jää paljon leirielämään niin huomasi, että yksinäisyyskin meinaa välillä nostaa päätään pintaan. Vaeltaessa luonto riittää täysin täyttämään yhteyden tarpeen, mutta leireillessä olisi juuri sopiva hetki höpötellä jonkun kanssa. Mutta tunne tulee ja menee, kuten tunturituulet. Mikään ikävä tunne ei vaelluksella oikein tahdo jäädä päälle, luonto huuhtoo ne pois vaivatta. Kulman takana odottaa jo täydellinen onni.

Niin tai näin niin mietin, että jatkossa voin huoletta suunnitella yksinvaellusten päivämatkoista kunnollani reippaasti pidempiä. Olo ei ei tänäänkään tuntunut taipaleen jälkeen yhtään ryytyneeltä, joskin uni tuli jo yhdeksän maissa kaikesta valoisuudesta huolimatta.