Aamulla herätessä aurinko paistoi, pieni tuulenvire kävi, Fiellun putous kohisi taustalla. Katselin, miten sen kuohut syöksyivät alas laaksoon jyrkkää kallioseinämää viistäen. Olin nukkunut sikeät 10 tunnin yöunet ihmeellisen rauhallisessa Fiellun laaksossa. Pohdin, että rakastan paikkaa juuri niin paljon kuin ajattelin jo laskeutuessani tunturiylängöltä alas, ainakin näin kun ei ole liikaa väkeä. Vielä vaelluksen alussa ajattelin, että tunturikoivikot eivät etelän ihmiselle ja metsien ystävälle tunnu samanlaiselta turvapaikalta kuin havupuiset ikimetsät, mutta yhdistettyäni ne kanjonialueen laaksoihin ja tunturipuroihin olen tosiaankin muuttanut mieleni.

Aika ajoin edelleen harmitus kameran puuttumisesta nosti päätään, kun puhelimen akkuakin piti säästellä. Sitten harmitus nopeasti ajatusten virran mukana vaihtui iloksi mahdollisuuteen tähän toisenlaiseen näkökulman painotukseen. Mitä ja miten haluan tallentaa tätä kauneutta mieleeni ja sanoiksi? Mitä hienovireisiä asioita itsessäni ja ympärillä jäisi huomaamatta, jos tarkastelisin kaikkea koko ajan ikään kuin linssin läpi? Olin kokenut jo vahvasti, miten mieleni kietoo ja vahvistaa yhteyksiä sekä sisään että ulospäin uskomattomalla voimalla. Sanat olivat alkaneet tulla paperille helpommin ja helpommin, ja keskiviikkona piti jo aamulla muutama lause kirjoitella paperilappuselle.

Kuljin FIellujohkasta läpi Roajáskáidin tunturiylängön. Napakka tunturituuli virkisti ihanasti auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Siellä täällä karua tunturimaisemaa elävöittivät yksinäiset tunturikoivut. Ajattelin, että onpa tällaisessa maastossa ihanaa hetken taivaltaa, mutta enpä haluaisi tänne leiriytyä.

Roajásjávrin jokilaaksoa lähestyttäessä maisemat komenivat komenemistaan Kevojoen piirtyessä esiin alhaalla. Kuulin päässäni puuttuvan kameran räpsähdykset. Kiintopiste ja tarkennus etualalla kultaisen leikkauksen kohdalla. Etuala, keskiala ja tausta kaukaisuudessa. Räps, räps, räps – mitä toinen toistaan eeppisempiä kuvia täältä saisikaan. Puhelimen akku näytti 41:tä prosenttia. Varavirtaa löytyi, mutta vain kehostani. Yritin tallentaa tarkasti jokaisen yksityiskohdan mieleeni. Kuunnellessani kuulin vain tuulen huminaa, taivaalla lensi jokin petolintu, ehkäpä tunturihaukka. Päätin syödä lounaan rinteessä näitä upeita maisemia katsellen.

Maisema Roajásjávriin laskeutuessa

Kevojoen rantaa lähestyessäni kiinnitin huomiota, että kaikkialla, siis nyt ensimmäistä kertaa ihan kaikkialla oli mäntyjä, niin ikään nuoria kuin ikivanhoja aihkejakin. Saavuin Roajásjávrin telttailualueelle, joka sijaitsee aivan Kevojoen rannassa mäntyjen katveessa. Tunturituulet eivät enää minua tavoittaneet, västäräkki tepasteli vieressä. Miten ihastuttavan kotoista, vaikka Kevojoen jokimaisemat toivatkin mieleen enemmän Norjan vuonot kuin kotoisen Suomen. Voi miten ihanaa tälläkin alueella varmasti olisi ollut yöpyä, mutta vielä oli yli puolet päivän taipaleesta jäljellä ja keho täynnä energiaa.

Kevojoki Roajásjávrin telttailualueelta kuvattuna

Roajásjávrin jälkeen reitti kulki alhaalla kanjonissa aivan Kevojoen viertä, ja voi, mitä monimuotoisuutta se tarjosikaan! Enpä olisi ikinä uskonut näkeväni näin vaihtelevaa luontoa näillä korkeuksilla yhden päivän aikana. Välillä kuljettiin karussa mutta suojaisassa männikössä, sitten sukellettiin rehevään ja runsaan tuntuiseen tunturikoivikkoon. Vai oliko nämä virallisesti jo luettavissa lehdoiksi, en ollut ihan varma. Ylhäällä näkyivät puuttomat tunturiylängöt. Kevojoki ylitettiin kahdesti vaijerikahlaamoissa noin polveen asti ylettyvässä vedessä. Lopulta reitti nousi mäntymetsän läpi tunturiylängölle.

Runsasta ja rehevää koivikkoa aivan Kevojoen rannassa

Roajávzi-joen laskupaikka Kevojokeen

Tunturituuli virkisti jälleen ihanasti kanjonin lämmön jälkeen, mutta muuten tuntui, että onhan tätä tunturiylänköä jo tälle päivälle nähty. Gamajotnsuohpasajan leirintäalueella pienen tunturijärven rannalla ajattelin, että täällä en haluaisi yöpyä, vaan haluan sen metsän suojan. Ja lopulta reitti alkoikin taas laskeutua uudestaan kohti kanjonilaaksoa. Unohdin kehossa jo selvästi tuntuvan ja etenevän väsymyksen kun vastaan alkoi tulla toinen toistaan hienompia aihkimäntyjä. Sitten Kevojoki avautui jälleen kaikessa komeudessa eteen, ja se näky yhdessä erään suuren aihkimännyn kanssa sai itkemään ilosta ja onnesta. Miten meidän kotimaassamme voi olla tällaisia uskomattomia paikkoja, joihin ihminen ei ole kajonnut? Vaikka kyllähän hienoimmissakin erämaissakin toki näkyvät ja tuntuvat ilmastonmuutoksen vaikutukset. Niin tai näin, tuossa maisemassa tuntui jälleen olevan kaikki mitä maisemalla voi minulle olla tarjota, ja minä olin siinä, hukuin maisemaan, pienuuteni hukkui tuon maiseman historiaan ja upeuteen.

Lopuksi laskeuduin jyrkkiä portaita Njaggaljavrin leirintäalueelle ja sain kuin sainkin majapaikkani 23 kilometrin vaelluksen jälkeen metsän suojasta, joen rannasta. Joskin nyt suosittu reitti näytti huonot puolensa, sillä yöpyjiä olisi ollut tulossa alueelle niin paljon, ettei kaikille löytynyt telttapaikkaa.