Isosuntin laavu sijaitsee Punelian suuren ja kirkkaan järven äärellä, melontareitin varrella. Jalkaisin sinne pääsee kätevästi veneenlaskupaikasta, jonka navigaattori löytää osoitteella Takalantie 153, Loppi. Tästä on noin 1,5 kilometrin kävelymatka laavulle.
Lapset kirmasivat innokkaasti helppokulkuiselle polulle, mutta matka eteni hitaasti ympäröivien yltäkylläisten mustikkamaiden vetäessä puoleensa. Polku kulki läpi sinänsä erittäin viehättävän, mutta talousmetsälle tyypilliseen tapaan tasaikäisen ja nuorehkon mäntymetsikön. Tällainen metsä tarjoilee jo ihan mukavan retkikokemuksen ja runsaasti metsän antimimia, mutta minulla oli vielä Lapin ikimetsät ja luonnonmetsän oma dynaaminen kiertokulku vahvasti mielessä.


Laavua lähestyttäessä metsä muuttui monimuotoisemmaksi sekametsäksi, jossa lehtipuut ja kuuset muodostivat viehättävän hämyisen sekamelskan. Lapsilla oli jo nälkä, joten ensimmäisenä ryhdyttiin nuotiontekopuuhiin. Metsäpalovaroituksia ei tarvinnut miettiä, sillä olihan päivällä satanut kunnolla, mutta juuri sopivasti illaksi sade oli lakannut ja ilma aivan täydellinen retkeilysää.
Kaikki mikä liittyy nuotioon kuuluu lasten suosikkeihin retkillä. Kyllästymistä ei tunnu tapahtuvan ikinä, vaikka kotipihallakin tulistellaan säännöllisesti. Ei edes vaahtokarkkeihin, noihin ällönmakeisiin tahmaaviin mössökarkkeihin, joita itse saatan nenääni nyrpistellen maistaa yhden, mutta joita lapset paistelevat nuotiolla riemusta kiljuen vaikka koko illan.



Nuotiolla vierähtikin melkoinen tovi, ja olipa näppärä 8-vuotias partiolainen sytyttänyt sen uudelleenkin kertaalleen omin nokkineen minun etsiessä sopivaa telttapaikkaa. Tästä kyllä käytiin pieni vähän vakavahenkisempi keskustelu, vaikken toisaalta voinut olla salaa olematta myös ylpeä. Itsehän pelkäsin koko lapsuuteni tulta, ja opettelin nuotiontekemisen vasta aikuisena. Sittenkin kesti aika pitkään ennen kuin se alkoi sujua täysin luontevasti.
Sopivia telttapaikkojahan Isosuntilla kyllä riittää vaikka isommallekin seurueelle, ja ainoina retkeilijöinä saimme valita parhaan rantapaikan.

Rantapolun vieressä sijaitsee Isosuntin niemen mieleenpainuvin yksityskohta – koivu, jossa on valtava pahka. Tästä riitti runsaasti hupia lapsille.


Illan ohjelmaan kuului myös uinti, jota ei kannata Isosuntilla kesällä retkeillessä skipata mikäli luonnonvedet yhtään houkuttelevat. Nimittäin uimismahdollisuudet ovat täällä aivan poikkeuksellisen hyvät. Ranta on laajalta alalta ihanaa pehmeää luonnonhiekkapohjaa, ja vesi kirkasta.
Lasten nukkumaanmenon lähestyessä leppoisan ja riemukkaan laavuiluillan kruunasi kaunis auringonlasku tyynen veden yllä. Oli suorastaan kliseisen kaunis kesäilta. Lopuksi luin vielä lapsille satua, ja sen jälkeen uppouduin teltan viereen lukemaan omaa kirjaa kunnes elokuinen pimeys hiipi pikkuhiljaa ylle kuin pehmeä viltti.



Aamulla heräsin aikaisin tuntikausia ennen lapsosia, jotka vetävät aina teltassa hillittömän sikeät ja ympäripyöreät unet. Seurailin syvän rauhan vallitessa, samalla sydän täynnä aamun kuplivaa intoa, miten hentoinen aamun utu väistyi aamun auringonsäteiden tieltä. Ilmassa väreili kesän ja syksyn kohtaaminen – elokuun tuntua parhaimmillaan. Pihlajanmarjat lehtineen näyttivät uskomattoman kauniilta tyyntä, vain aamuauringon säteistä väreilevää vedenpintaa vasten. Ai että miten rakastankaan hiljaisia aamuja luonnon ympäröimänä. ”Jokainen päivä hänen voimansa on uusi”, kuten Raamatussakin sanotaan, ja erityisesti sen tuntee ytimissä aamuisin. Rakastan kyllä lapsianikin, heh, ja mikäs sen parempaa jos kaikenlaisia suuria rakkauksia voi ympätä yhteen.


Jostain kuului kuikkayhteisön kirkas kutsuääni, ja kohta näkyikin pieni kuikkaparvi lipumassa ohitse. En ikinä kyllästy ihailemaan näitä upeita lintuja, jotka osaavat kommukoida pienen yhteisönsä kanssa uskomattoman monimuotoisesti. Ääniä löytyy huomattavasti enemmän kuin se alkukesästä kaikille tuttu klassikkoreviirihuuto. Aina yleensä jossain vaiheessa kuikat kuin yhteisestä sopimuksesta sukeltavat syvyyksiin ja nousevat pinnalle jossain paljon kauempana. Kuikkien huuteluita lukuunottamatta oli varsin hiljaista. Vain jokin yksittäinen pajulinnun syyssävel kuului silloin tällöin.
Join kupin kahvia, ja kun aikaa oli, keitin toisenkin. Aamupalalla mikään ei voita puuroa ja tuoreita, vastapoimittuja mustikoita. Ah, miten eeppistä retkeilyä – miten voikaan pakkautua yhteen ihan tavalliseen telttaretkeen kaikki kliseet. Nämä ovat vaan niitä juttuja, kun retkeilyyn rakastunut ei kyllästy ikinä. Kamera räpsyi, sillä järjestelmäkameralla kuvaaminen on minulle rakkain tapa toteuttaa luovuuttani, ja kuvausintoa oli vähän päässyt patoutumaan kameran unohduttua Kevon vaellukselta.

Lasten heräillessä raikas aamu oli jo vaihtunut lämpimiin kesäisiin auringonsäteisiin, ja syksyn hentoinen tuntu sai enimmäkseen väistyä kesän tunnun tieltä. Oli pian aika lähteä takaisin autolle ihanan retken jälkeen.


Jätä kommentti