Minne ja miksi?

Vaelluksen toinen päivä, matkalla kohti Luironjärveä. Reitti vielä tylsää mönkijänuraa.

Moni lähtee Lappiin etsimään ennen kaikkea tunturimaisemien avaruutta, mutta minua on aina kiehtonut vielä avaria kauniita maisemiakin enemmän ikimetsien turvallinen syleily. Vuosi ennen tätä vaellusta tein ensimmäisen Lapin vaellukseni samaisessa Urho Kekkosen kansallispuistossa, ja ihastuin täysin löytäessäni metsä-Lapin viimeiset erämaat. UKK:ssa niitä riittää jos missä, mutta toisaalta  tunturimaisemistakaan ei ole pulaa. UKK:ta ei turhaan sanota vaeltajien mekaksi, siellä on kaikille vaeltajille kaikkea lukuisille seikkailulle.

Alkaessani sitten suunnitella syksyn omin päin toteutettavaa ruskavaellusta turhankin spontaanille tyylilleni uskollisena muutamaa kuukautta ennen ajankohtaa, oli UKK  itseoikeutetusti yhtenä vaihtoehtona mm. Hetta-Pallaksen ja Oulangan kansallispuiston kanssa. Ehkä kaikista eniten minua olisi kiehtonut vaeltaa pelkästään UKK:n eteläisimmissä, metsäisimmissä osissa, mahdollisesti Korvatunturilla koukaten, jolloin hyvä aloituspiste on Kemihaara. Sieltä käsin pääsee vaeltamaan kansallispuiston halki kaakosta luoteeseen. Yksi kriteeri kuitenkin oli se, että vaellukselle oli päästävä julkisilla, ja Kemihaaraan kulkevat julkiset vain yhtenä päivänä viikossa. Tämä päivä ei sopinut aikatauluihini. Suosittelen tutustumaan vaihtoehtoon, jos metsäinen Lappi-vaellus kiinnostaa! 

Vaelluskaverina oli sileäkarvainen collie Oiva

Lopulta eri vaihtoehtojen välillä palloteltuani suunnittelin Lapin erämaat -kirjan inspiroimana  ympyrämäisen, lähelle Venäjän rajaa Vongoivan ympäristöön suuntautuvan reitin, jonka aloituspisteenä oli Kiilopää ja lopetuspisteenä Saariselkä. Aikaa vaellukselle varasin kaikkiaan yhdeksän päivää, ja kilometrejä vaelluksella oli n. 170-180. Arvio on hyvin suurpiirteinen ja perustuu muistikuvaan reittimittauksesta läppärillä, sillä en koe tarvetta mitata vaelluksilla kulkemiani matkoja millään tavoin. 

Sekä mennessä että tullessa matka sujui yhdistelmällä yöjuna ja bussi. Tämä on paitsi ekologisin, myös erityisesti yksin kulkevalle aivan taivaallinen,  ylivoimaisesti miellyttävin ja aikaa säästävin tapa matkustaa autoiluun verrattuna. Urho Kekkoseen kuten moneen muuhunkin Lapin erämaakohteeseen on hyvät julkiset yhteydet. Bussi vie suoraan Kiilopään parkkipaikalle, josta pääsee saman tien aloittamaan vaelluksen. 

Metsien valtakunta 

Pari ensimmäistä vaelluspäivää sujuivat minulle vuoden takaa tuttua Luironjärven kierrosta mukaillen. Varsinkin näin vaelluksen jälkeen arvioituna ja näitä päiviä seuranneisiin seikkailuihin verrattuna ensimmäiset päivät tuntuivat vähän tylsiltä, sillä kävely mönkijäuralla latisti tehokkaasti erämaatunnelmaa. Vaikka ei maisemissa ja metsänäkymissäkään sinänsä mitään vikaa ollut tunturimaisemien ja vanhojen männiköiden vuorotellessa.

Toinen vaelluspäivä päättyi kuuluisalle Luironjärvelle, jossa pääsin nautiskelemaan erämaasaunan löylyistä. Väkeä piisasi. Vaikken minä varsinaisesti varsinkaan yksin kulkiessani ole mitenkään allerginen muille retkeilijöille ja kohtaamisille, niin odotin silti pääsyä syvemmälle erämaahan, minulle täysin uusille reiteille. Luironjärvi on todella suosittu paikka, joten jos oma rauha on tärkeää, niin sitä kannattaa vältellä.

Luironjärven seesteinen maisema aamulla

Aivan uusiin maisemiin ja seikkailuihin pääsin lopulta kolmantena aamuna kun suuntasin Luironjärveltä kaakkoon kohti Hammaskurun tupaa. Mönkijäura jatkui yhä vaan, mutta sekään ei tällä kertaa häirinnyt laskeutumista erämaan lumoon. Aika ajoin toisella puolella vilkkuivat tunturit, ja pian ihastelinkin jo ensimmäistä kertaa tällä reissulla pitkiä, kapeita kuusia. 

Seurailin vahingossa karttaan merkitsemätöntä mönkijänuraa Kärppäjärvien eteläpuolelle, mutta tämä osoittautui varsin onnekkaaksi vahingoksi. Erämaamaisemien mosaiikki täydentyi sen myötä soilla, ja tällä kertaa Luironjärveen verrattuna todellista erämaan hiljaisuutta tarjoavalla järvellä. Palatessani suunnittelemalleni reitille mönkijänura oli ilokseni vaihtunut ihanan kapeana ja huomaamattomana kiemurtelevaan kinttupolkuun. 

Kärppäjärvet

Maisemat eivät oikeastaan missään vaiheessa kolmantena päivänä lakanneet tarjoamasta tunturien huiputtamiseen verraten vähäeleistä, mutta sieluani mitä kauneimmilla sävelillä kutkuttelevaa vaihtelua. Aivan omansalainen elämys oli vaikkapa myös patikointi aivan joentörmää seuraillen, kynttiläkuusien ympäröimänä.

Kun pitkä vaelluspäivä oli lopuillaan, kohtasin näyn, joka varmasti piirtyi ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Aihkien lomasta avautui uskomattoman hieno näkymä Jaurujoen kuruun ja sen eteläpuolisiin metsiin. Kehon vallannut uupumus haihtui uppoutuessani maisemaan ja metsään. Nämä ovat niitä hetkiä kun luonnolla on yhdessä hetkessä yhtaikaa tarjota kaikki, ei yhtään enempää tai vähempää, eikä tarvitse valita vaikkapa metsän suojan ja virtaavan kauniiden maisemien väliltä. 

Päivän viimeisteli saapuminen Siulanruoktun tyhjälle tuvalle alas kuruun kosken kuohujen äärelle. Minähän kun en ole mikään kokenut Lapin kulkija, niin hykertelin mielihyvästä päästessäni vuosikausien tauon jälkeen nauttimaan pohjoisen tupaverkoston mukavuuksista omassa rauhassani. 

Toinen päivä jatkui edelleen metsän suojissa kurun reunaa seuraillen, ensimmäisenä välietappina Tahvontupa. Täällä olisi päässyt saunomaankin, mutta ihan ei  riittänyt energia edellisenä päivänä sinne saakka, niinpä tyydyin siellä lyhyeen evästaukoon ja vaihdoin muutaman sanan tuvalla yöpyneen pariskunnan kanssa. Tahvontuvalta suuntasin kohti Vongoivaa Tyyrojaa seuraillen. Edelleen sain nauttia ehkä koko reissun hienoimmista metsistä kun kuljin valoisien aihkimänniköiden läpi.  

UKK on täynnä näitä metsiä, jotka täyttyvät ikivanhoista, useiden satojen vuosien ikäisistä männyistä ja tasaisesti niiden lomaan niin pystyyn kuolleista kuin kaatuneistakin hopeanharmaista keloista. Metsän luontainen dynaaminen elinkierto on alati läsnä. Olin tällä reittini eteläisimmällä osuudella saanut myös maistiaisen UKK:n kuusimetsistä, sillä kuusimetsien pohjoisraja sijaitsee juurikin jossain näillä main.  

Pitkällä vaelluksella erämaan sydämessä näitä metsiä alkaa hurjan nopeasti pitämään vaelluksen aikaisena itsestään selvyytenä ja luonnonmetsistä tulee hetkeksi uusi normaali. Pudotus oikeaan normaaliin onkin kova, kun vaelluksen hurmiokuplan jälkeen palaa kulkemaan tavanomaisiin talousmetsiin ja muistuu mieleen se, miten harvinaisia UKK:n metsien kaltaiset metsät ovatkaan.  

Siinä missä luonnonmetsien vanhimmat puut ovat jopa 500-600 vuotta vanhoja ja ne ovat monin paikoin täynnä keloja, niin tyypillinen talousmetsä hakataan pohjoisessakin viimeistään noin 100-vuotiaana. Keloja ei ole talousmetsissä nimeksikään. Etelässä vanhojen metsien aika on oikeastaan jo kokonaan ohi, ja joka puolella maata viimeisten luonnonmetsien pelastamisessa on luonnonsuojelijoilla täysi työ. Niin laaja ja upea metsäkokonaisuus kuin UKK-puisto onkin, niin suojeluverkostomme ei riitä nimeksikään turvaamaan uhanalaisten metsälajien tulevaisuutta vaikka ihmisten erämaaelämysten janon ne ehkä turvaavatkin. 

Myyttinen Vongoivan ylänkö 

Vongoivanräystään viereen saavuttuani oli aika jättää taakse tämä vaelluksen vaikuttavin metsäosio ja siirtyä aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Näkymä Vongoivanräystäältä oli suorastaan eeppisen komea, ihan kuin olisi katsellut maisemaa dronen kyydistä. Tunturituuli tuiversi ja sai tosissaan keskittyä siihen, ettei horjahtanut tuulessa, mikä antoi väkevän mausteen henkeäsalpaaville maisemille. 

Vongoivanräystäältä suuntasin Vongoivan huipulle. Vongoivanräystään jälkeen Vongoiva ei kyennyt tarjoamaan mitään kovin mullistavaa elämystä, mutta kyllä sitä silti tunsi olevansa kuin maailman huipulla kun oli huiputtanut heti perään toisen tunturin painava rinkka selässä, ja katseli silmänkantamattomiin aina Venäjän puolelle saakka jatkuvia tunturimaisemia. On vaikea edes kuvailla sitä olemisen sietämätöntä keveyttä, jota koin astellessani alas Vongoivalta avointa tunturiylänköä pitkin. 

Tunturien jälkeen matka jatkui Vongoivanjokea seuraillen, alkuun rehevän tunturikoivikon lomassa, jonka jälkeen maisema muuttui uudestaan karummaksi tunturiylängöksi. Vongoivanjoki kuivahti, ja tässä vaiheessa aloin ensimmäisen kerran miettiä asiaa, joka tuli vastaan sittemmin vielä lukemattomia kertoja myöhemminkin: miksi näissä joissa on niin vähän vettä? Kokemattomana Lapin kulkijana en ollut ihan varma  kuuluiko se vuodenkiertoon vai oliko tilanne seurausta kuivasta kesästä, mutta myöhemmin ymmärsin, että tilanne oli kaikkea muuta kuin tavanomainen. Ilmastonmuutos ei jätä erämaitakaan rauhaan. 

Loppumatka ennen Anterinjokea ja viimeistä suoraa taittui enimmäkseen kiehtovan kutkuttelevia seikkailupolkuja pitkin. Niitä oli koko Vongoivan alue täynnänsä: kapeita, kiemurtelevia, mukaansa viekoittelevia polkuja, jotka aina välillä katosivat maastoon. Jotkut kokeneet vaeltajat tuntuvat vannovan täydellisen poluttomuuden nimeen, mutta kyllä minä pääsen täydelliseen erämaa- ja seikkailutunnelmaan myös tällaisilla lähes huomaamattomilla poluilla. Koin, että suunnistaminen saattaa olla polkuja seuraten arvaamattomampaa, koska läheskään kaikki UKK:n polut eivät ole millään kartalla. Ilman jatkuvaa valppautta ne saattavat johdattaa ihan minne sattuu. Kompassin kanssa sitä on väkisinkin valppaana suunnan kanssa alati, kun taas polulla herkästi laiskistuu suunnistamisessa.

Viimeinen suora ennen Anterinmukan tupaa kulki tylsää mönkijänuraa pitkin eikä metsäkään häikäissyt aikaisempien aihkimänniköiden jälkeen. Kilometrejä alkoi olla takana niin paljon, että helppo ja tylsä marssiosuus tuli juuri sopivaan saumaan.